Antti Pikkanen:
Kuinka minusta tuli merirosvo tietoyhteiskunnassa

Merirosvous eli piratismi tarkoittaa merillä tapahtuvaa laivojen miehistön ja sen omaisuuden ryöstämistä. 1600- ja 1700-lukujen merirosvouksen kulta-aikojen jälkeen sitä on tapahtunut vähenevässä määrin, ja tänä päivänä sitä tapahtuu pääasiassa Etelä-Atlantilla sekä Intianmerellä.

Piratismi on saanut kuitenkin nykypäivänä myös toisen merkityksen: piraattituotteiksi kutsutaan tuotteita, jotka on valmistettu tekijänoikeutta loukaten. Valmistamisena pidetään myös teoksen siirtämistä laitteeseen, joka mahdollistaa sen toisintamisen. Merirosvous on varastamista, ja näin ollen tuotteiden kopioiminen nykyisiä tekijänoikeuslakeja rikkoen luokitellaan myös varastamiseksi. Mutta olisiko vika sittenkin laeissa eikä kuluttajissa, kuten yritetään väittää? Ennen kuin kukaan ehtii karjaista vastalausetta, perustelen mielelläni väitteeni.

Vuoden 2006 alussa sadoista tuhansista suomalaisista tuli rikollisia, merirosvoja, sillä uusi tekijänoikeuslaki kieltää verkkopiratismin ja kopiosuojan purkamisen. Tämä tarkoittaa sitä, että ostaessani kopiosuojatun cd-levyn en saa enää esimerkiksi siirtää siitä kappaleita mp3-soittimeeni, sillä se vaatisi kopiosuojan purkamisen. En myöskään saa ladata musiikkia ilmaiseksi internetin vertaisverkoista saatika jakaa sitä siellä. Joistakin näistä rikkomuksista voisin saada yhtä kovan rangaistuksen kuin ostaessani seksiä alaikäiseltä. Onkohan tässä nyt jokin pielessä?

Kyllä on. Jo järki sanoo, että kerran maksamastaan musiikista ei tarvitse maksaa toiseen kertaan, miten päin tahansa sitä levyä sitten piteleekin käsissään. Olen ostanut cd-levyn ja maksanut siitä täyden hinnan, joten minulla on oikeus kuunnella juuri sitä ostamaani levyä missä tahansa laitteessa – oli levyssä kopiosuoja tai ei. En omista kannettavaa cd-soitinta (ja miksipä omistaisinkaan, kun nykyään on huomattavasti vähemmän tilaa vieviä tapoja kantaa musiikkia mukanaan), joten kuunnellakseni sitä kodin ulkopuolella minun on siirrettävä kappaleet mp3-soittimeen, jollaisen taas omistan. Yksinkertaista. Nyt en saa tehdä sitä, mikäli ostamassani äänitteessä on kopiosuoja.

Uuden tekijänoikeuslain oli tarkoitus vähentää merkittävästi verkkopiratismia eli netistä lataamista, vertaisverkkojen käyttöä, warettamista – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tätä se ei ole kuitenkaan tehnyt, vaan vastaan on kävellyt monta monituista ongelmaa, joista ei haluta puhua. Laki on tehty vain ja ainoastaan tekijänoikeusjärjestöjen näkökulmasta. On unohdettu kuluttaja ja myös itse artistien mielipiteet, ja tätä kautta laki on kääntynyt kokonaan
kuluttajia ja kulttuuria vastaan.

Koska musiikin lataaminen internetin vertaisverkoista ei ole vähentynyt vaan kasvanut tasaisesti lain voimaanastumisen jälkeen, voidaan lakia myös pitää täysin turhana, sillä mikä pointti on lailla, jota on täysin mahdotonta valvoa, senkään puolesta ettei siihen ole asetettu resursseja? Ja vaikka resursseja lain valvomiseen olisi, se siltikin olisi kuin neulan etsiminen heinäsuovasta: tuloksetonta ja turhauttavaa.

Myös tekijänoikeuksien haltijoiden eli itse taiteilijoiden oikeudet ovat uhattuna. Tästä kertoo se, että muusikot ympäri maailmaa ovat julkaisseet kotisivuillaan ohjeita siitä, miten heidän äänitteistään saadaan kopiosuoja purettua. Suomen lainsäädäntö kieltää nykyään tällaisten ohjeiden antamisen, mikä taas on ristiriidassa sananvapauden ja tätä kautta perustuslain kanssa. Eräät kanadalaiset artistit ovat puolestaan perustaneet järjestön, joka pyrkii tuomaan esille artistien todellisen mielipiteen tekijänoikeusjärjestöjen toiminnasta.

On totta, että tekijänoikeuslaki vaatii välittömiä muutoksia, sillä nykyinen tietoyhteiskunta on tuonut aivan uusia haasteita erityisesti musiikin tuomiselle kuluttajien käyttöön. Asiaa on kuitenkin lähdetty tarkastelemaan aivan väärästä näkövinkkelistä ja lakia muutettu kuuntelematta niitä, joille ne tekijänoikeudet itse asiassa kuuluvat.

Kokonaisuudessaan alkuvuodesta 2006 voimaan tulleesta tekijänoikeuslaista päättäneen eduskunnan keski-ikä oli noin 51 vuotta. Kuinkakohan moni heistä tiesi oikeasti, millaisen lain voimaantulon puolesta puhuivat? Tai edes lain ymmärtämisen kannalta tärkeää perusfaktaa, mikä on vertaisverkko? Keskustelun voisikin siis kääntää täysin päälaelleen. Eikö voitaisi sallia kokonaan vertaisverkkojen käyttöä ja musiikin vapaata levittämistä netissä?

Ehdotustani tukee se tilastotieto, että samaa vauhtia vertaisverkkojen käytön kanssa levymyynti on noussut hyvää vauhtia. Tämä kertoo kuluttajien todellisista käyttötottumuksista. Musiikki halutaan edelleenkin ostaa cd-muodossa, mutta internetin vertaisverkot antavat köyhällekin kuluttajalle mahdollisuuden tutustua uusiin artisteihin ja tietää, mitä ostaa. Monen vertaisverkkoja käyttävän levyostokset ovat vain lisääntyneet, kun esille on tullut ilmainen ja helppo mahdollisuus löytää uusia artisteja ja uutta musiikkia. Vanhanaikaisten ja lujien tekijänoikeuslakien sijaan tarvittaisiin järjestelmä, joka antaa artistille turvan teoksensa sopimatonta käyttöä vastaan, jota verkosta lataaminen nykymuodossaan siis ei ole. Pääasiassa vertaisverkot ovat nimittäin mahdollistaneet artisteille musiikkinsa leviämisen entistä laajemmalle yleisölle ja näin heidän levymyyntinsäkin on noussut – ei laskenut, kuten väitetään.

Koska vertaisverkkojen käytöstä eivät hyödy vain kuluttajat vaan myös itse artistit, uudesta tekijänoikeuslaista pitäisi saada aikaan todellista keskustelua päättäjienkin taholla ja faktat esitettyä niille kansanedustajille, jotka eivät niitä vielä tiedä, sellaisina kuin ne ovat. Ei saa käydä niin kuin viime hallituskaudella, että laista tulee jonkinlainen arvovaltakysymys, kuten se oli silloiselle kulttuuriministerille Tanja Saarelalle. Eli toisin sanoen: lähdetään ajattelemaan asiaa järjellä ja kysytään, mitä artistit haluavat ja mitä puolestaan kuluttajat. Näin päästään tuloksiin, jotka miellyttävät kaikkia, eikä taiteilijan oikeuksia teokseensa kuitenkaan siirretä kenellekään muulle.

(Tämä essee voitti ensimmäisen palkinnon Piraattiliiton kirjoituskilpailussa)