Eurooppalaisen elokuva- ja musiikkiteollisuuden lobbauslistalla on tällä hetkellä kaksi keskeistä nettipiratismia vastaan suunnattua tavoitetta, joilla molemmilla pyritään horjuttamaan nettioperaattoreiden asemaa neutraaleina tiedonvälittäjinä.

Ensimmäinen tavoite on pakottaa palveluntarjoajat suodattamaan asiakkaidensa nettiliikennettä tutkimalla sen sisältöä, tunnistamalla viestiliikenteestä tekijänoikeuksin suojatut teokset ja estämällä niihin liittyvien tietopakettien kulku. Tämä tavoite on teknisesti lähes mahdoton toteutettavaksi, sillä vertaisverkkoliikenteen sisällön salaaminen sen operaattorille näkyvässä bittivirrassa on yksinkertaista ja jo nyt laajalti käytössä. Oikeudellisesti tavoite on myös ongelmallinen, koska useimpien EU-maiden yksityisyydensuojalait yksinkertaisesti kieltävät operaattoreita lukemasta asiakkaidensa viestiliikennettä aivan samalla tavalla kuin posti ei saa avata yksityishenkilöiden kirjeitä ja lukea niitä.

Toinen tavoite on luoda oikeuslaitoksen ja normaalit oikeusturvamekanismit ohittava varoitus- ja rangaistusjärjestelmä, jossa tekijänoikeusteollisuus voi itse toimittamiensa todisteiden perusteella pakottaa palveluntarjoajat ensin varoittamaan aktiivisia nettipiraatteja ja sitten katkaisemaan näiden nettiyhteydet aluksi määräaikaisesti ja kolmannessa vaiheessa pysyvästi. Tälle tavoitteelleen teollisuuden lobbarit ovat saaneet hallitustason taustatukea Ranskassa ja Isossa-Britanniassa, niin että Ranskassa nettioperaattorit on ainakin alustavasti saatu painostettua mukaan tällaisen järjestelmän toteuttamiseen. Sen sijaan brittiläiset palveluntarjoajat vääntävät edelleen tiukasti kättä maansa tekijänoikeusteollisuutta vastaan sekä oman neutraaliutensa että asiakkaidensa luottamuksen puolesta. Yhdeksi kuumaksi kiistanaiheeksi ehdotetun järjestelmän osalta on noussut kysymys piratismista annettujen 'kenttätuomioiden' oikeudellisesta vastuusta.

Jos tekijänoikeusteollisuudelle annetaan valta katkaista kokonaisilta brittiperheiltä tänä päivänä lähes elintärkeät sähköiset viestintäyhteydet sen itse toimittamien todisteiden perusteella, mitä tapahtuu, jos tuomio onkin virheellinen? Kuka korvaa sen, että perheen isä ei pystykään tekemään etätyötään ja saa siksi potkut? Kuka korvaa kaikki ne mahdolliset vahingot, joita perheelle aiheutuu lukematta jääneistä tärkeistä sähköpostiviesteistä? Kuka korvaa ne ylimääräiset kulut, joita aiheutuu pankkiasioiden hoitamisesta pankkikonttoreissa netin sijaan?

Aiheettomasti nettiyhteytensä menettäneet ja vahinkoja kärsineet nettikäyttäjät tulevat tietysti ensimmäisenä haastamaan oikeuteen oman palveluntarjoajansa. Niinpä palveluntarjoajat haluavat perustellusti, että tällaisten oikeudenkäyntien laskut ja mahdolliset vahingonkorvaukset syyttömien kärsimistä vahingoista maksaa tekijänoikeusteollisuus, jonka todisteiden perusteella nettiyhteydet on katkaistukin. Mutta tätä vastuuta - yllätys yllätys - brittiläinen musiikkiteollisuus ei olekaan halukas kantamaan. Sen sijaan teollisuus haluaisi palveluntarjoajien pesevän kätensä kaikesta korvausvastuusta omien käyttäjäsopimustensa ehdoissa.

Tekijänoikeusteollisuus on toisin sanoen lobbaamassa itselleen ilmiantajan, poliisin ja tuomarin yhdistettyä roolia, jonka voimalla se pystyy uhkailemaan ja eristämään kokonaisia perhekuntia tietoyhteiskunnan kaikista palveluista. Näin tehdessään se voi aiheuttaa perheille melkoisia käytännön ongelmia ja potentiaalisesti suuriakin taloudellisia vahinkoja. Se ei kuitenkaan ole valmis eikä halukas kantamaan minkäänlaista oikeudellista ja taloudellista vastuuta tässä valtaroolissaan tekemistään virheistä. Piraattiliitto ei ole asiasta lainkaan yllättynyt.